Vilpittömästi teidän

Tutustuin Markku Kososen maalauksiin tammikuussa 1985, jolloin ostin hänen yksityisnäyttelystään itselleni pienen sekatekniikalla tehdyn työn. Sen nimi on "Laivansa myyneet", ja se esittää kolmea merimiestä, jotka Danzigin satamassa maakravuiksi muuttuneina kummastelevat uudennäköistä todellisuuttaan.
 
   Tässä varhaisessa työssä ovat läsnä kaikki ne elementit ja piirteet, jotka ovat luonteenomaisia Markku Kososen taiteelle - ja miehelle itselleenkin.

   Kosonen työskenteli 25 vuotta merimiehenä, laivakokkina. Hän on itse kertonut, miten merimiehen työ antoi hänelle mahdollisuuden tutustua kaukaisten maiden elämään. Erityisen merkityksellisenä hän pitää Brasilian sademetsien keskellä saamiaan kokemuksia, sillä juuri ne olivat niin elämysvoimaisia, että alkoivat purkautua kuviksi. Kososelle "laivan myyminen" merkitsi kuvataiteilijan uran alkua. - Erikseen pitää mainita, että hän aloitti tämän uransa Martinmäessä, joka on lahjoittanut Turun ja Suomen taiteille monta hyvää poikaa.

Taiteessaan Kosonen on naivisti, jos asian haluaa ilmaista naiivisti. Hänen kuvissaan olevat hahmot ovat lapsenomaisesti piirrettyjä, mittasuhteiltaan groteskeja ja usein sadunomaisia, kuten "Laivansa myyneet" -teoksen hännystakkinen lintu. Maalausten värit ovat kirkkaita kuin Haitin ja Etelä-Amerikan kansantaiteessa - tai afrikkalaisten Tinga Tinga -taiteilijoiden töissä. Heleä väriasteikko ja voimakkaasti tyylitellyt (=kömpelöt) muodot tekevät Kososenkin töistä "primitiivisiä", mutta vain hyvässä mielessä: ne ovat raikkaita ja vilpittömiä.

   On helppo havaita, että Kososen jokaiseen työhön sisältyy tarina. Se voi olla yksinkertainen, henkilökohtainen muisto tai ajatelma, tai sitten monikerroksinen, erilaisista symboleista rakentuva. Monesti työt tuntuvat esittävän meille jonkin myyttiseen aiheeseen perustuvan allegorian. Teosten aiheet ovat viime vuosina olleet entistä useammin musiikin maailmasta otettuja, soittajia tai laulajia, mikä kertoo paitsi taiteilijan henkilökohtaisesta harrastuksesta myös siitä että erilaiset soittimet ja niiden käyttäjät toimivat Kososen töissä tietoisesti valittuina ikoneina, mikä viittoo muualle kuin perinteiseen naivismiin. Ylipäätään Kosonen rikkoo genrensä rajoja, ja useat teokset keskittyvät niin kokonaan rytmiseen sisältöönsä että ne kaikessa havainnollisuudessaankin tuntuvat lähestyvän nonfiguratiivista ilmaisua.

Kososen töiden ääressä tulee joka kerran miettineeksi kaikenlaisten luokitusten ahtautta. Mihin sijoittaa hänen teoksensa, joissa kohoaa esiin ornamentaalisuuttaan hakeva aines taikka hyvin tyylitellysti esitetty dramaattinen aihe? Mihin ne, joissa väripinnat ovat pelkistyneet liki abstraktioiksi taikka figuurien ääriviivat saaneet kalligrafisen merkkikielen luonnetta?

   Aikalaisen on mahdotonta määritellä oman aikansa ajantyyliä eli tässä tapauksessa niitä ominaisuuksia, jotka erottavat sotien jälkeisen ajan taiteen kaikesta muusta taiteesta. Yhtä  mahdotonta on sijoittaa Markku Kososta oman aikamme taiteen kenttään. Tahtoisinkin ihmisten vain huomaavan, että hänellä vilpitön ja kunnianhimoinen tahto omaperäiseen ja tuoreeseen ilmaisuun. Enempää ei taiteilijalta voi vaatia.

   Tiedän, että kun Markku Kosonen sanoo olevansa taiteilijana itseoppinut, hänen sanoihinsa sisältyy aitoa vaatimattomuutta kunnioitusta hänen ihailemiaan taiteilijoita kohtaan, mutta samalla olen kuulevinani itsetietoisen sivuhuomautuksen, jonka Erno Paasilinna puki muotoon: "Vain itseoppinut on oppinut, kaikki muut ovat opetettuja."

Nykyisin Markku Kososen töitä näkee erilaisissa taiteen ulkopuolisissa yhteyksissä, julisteissa, äänilevyjen kansissakin. Se johtuu varmasti suureksi osaksi siitä, että hänen kuvakielensä on yleistä ja helposti avautuvaa. Mutta tuo helppous ei kuitenkaan ole pinnallisuutta eikä manerismia, vaan se kumpuaa sielun puhtaudesta, todellisesta kiinnostuksesta ja rakkaudesta elämän ja taiteen eri ilmiöitä kohtaan. Jokaiselle, joka tuntee Markku Kososen, tämä on itsestään selvää, mutta olen varma, että se välittyy myös niille jotka tutustuvat vain hänen maalauksiinsa.

   Kososen teoksista henkivä lempeyden ja ilon ilmapiiri tuntuu erikoisen tärkeältä tällä hetkellä, kun elämme elämäämme ahneuden, julmuuden ja synkeyden keskellä.

Turussa tammikuun lopulla 1993

Jarkko Laine